Jestas, näkisittepä tämän huushollin nyt. Ihan kun täällä asuisi kymmenen erittäin epäsiistiä ihmistä ilman ollenkaan kaappitilaa.

Ei olla ehditty varmaan koko viime viikon aikana kuin käväistä kotona, hyppiä tavaraesteiden yli, vaihtaa vaatteet ja viskata edelliset johonkin nurkkaan, ottaa pikasuihku ja ehkä syödä jotain nuudeleita.

Pikkuhiljaa nämä kesämenotkin tästä vähenevät, mutta ennen sitä on nyt aika lähteä katsastamaan Tallinnankin kesäiset kadut. Laiva lähtee jo tunnin päästä, joten pitänee kiirehtiä.

Tässä toissapäiväinen minä puistoon lähdössä smoothien kanssa, mitä olen vetänyt nyt ehkä joka aamu – banaania, vadelmia, jogurttia, mangoa, appelsiinimehua ja mysliä. Ei mitään järkeä ja kuvatkin valottuivat.

Jep. Tall Ships Races – purjelaiva tapahtuma. Minäkin kävin siellä. Lopulta menin, vaikka vähän lapsellisesti ajattelin kiertää koko hulinan kaukaa. Eniten käyttämäni ajotiekin oli tapahtumaa varten suljettu (ja samoin bensa-asemani!). Kierrelty ollaan liikennemelskassa joka päivä mitä pisimmissä ruuhkissa ja kummallisissa mutkissa, kun autoilijat ovat olleet ihan pihalla.

Enhän suinkaan asiasta ollut närkästynyt, joten päätin eräs päivä repiä Laurin hihasta mukaani ja katsomaan mitä mahtaa tuolla suljetulla tiellä ja satamassa oikeasti tapahtua.

Siellähän oli vaikka mitä! Ruokaa ja kojuja. Lettuja, hodareita, uuniperunoita! Rakastan ruokakojuja.
Niin ja toki siellä niitä laivojakin oli. Oikein komeita.

Eniten olin yllättynyt tunnelmasta. Iloisia ihmisiä ja laivojen miehistöllä hilpeä meininki. Kannella juotiin olutta univormuissa keskellä päivää ja ihan jokainen. En tiennytkään laivaston porukan olevan näin menevää kansaa! Okei, ehkä ruorijuoppous ei ole heidän päämääränään merillä, joten maissa sitten senkin edestä. Mielestäni aivan mahtava meininki. (Vaikka itselläni olikin pystyssä vain omat lettukestit pannarijonossa).

Nähtävää riitti ja aika lipuikin nopeasti ohitse, kun kipitti vain eteenpäin katse mastoissa. (ja jalat kompuroiden jokaisen köyden ja muovimukin kohdalla).

Nyt laivat ovat jo poistuneet, mutta mielelläni kyllä antaisin ajotieni uudemmankin kerran käyttöön, jos vastaavia saataisiin useamminkin piristämään näitä nurkkia.

Ihanan rento päivä takana, vaikka yöllä nukuinkin vainoharhaisen koiran lailla.
Ensin sain unta vasta kolmelta, minkä jälkeen heräilin säpsähtäen tunnin välein ja kun viimein oli aika herätä, olin ihan jäässä ja kaikkea muuta kuin levännyt.

Lämpimässä suihkussa lohduttelin itseäni muistelemalla jälleen aikoja jolloin joka aamu piti kävellä kouluun pitkiä matkoja pysäkille ja odotella junaa sekä bussia umpijäässä ikuisuuksia. Vihasin sitä. Äitini lohdutti minua aina kertomalla että hän hiihti tunnin kouluun joka aamu. Se auttoi vähän, mutta eniten auttaa olla aikuinen. Ei ole pakko hiihtää eikä käyttää myöhästelevää junaa jos ei halua. 

Aamupäivä sujui paremmin eräiden jännien työjuttujen parissa, mutta kun saavuin kotiin tuli uni vihdoinkin (väkisin) ja nukahdin sohvalle viltin alle suu auki. Miksi olen alkanut nukkumaan suu auki? Tiedän sen siitä että herään suu täynnä vilttiä tai ties mitä.

Päikkäreiden jälkeen iski lihapullahimo ja suuntasimme Laurin kanssa Punavuoreen ravintola Toriin jallupullille. Pyysin lautaselleni salaattia ja ihmettelin miksi en sitä aikaisemmin ollut tajunnut tehdä. Lihapullat ja perunamuusi on ihan tylsiä itsekseen, vaikka yhtiä Helsingin maukkaimpia ovatkin.

Torista siirryin tapaamaan ystäviäni JallaJallaan, missä he kiinnittelivät niittejä uimahousuihin? ja naureskelivat sille miten kukin vuorollaan muisti suomen ensimmäisen presidentin nimen täysin väärin.

Nyt olen kotona ja Lauri haluaa katsoa Teksasin moottorisahamurhaajan.
Ei se mitään olen silti onnellinen ja tämä oli yksinkertaisuudessaan kiva torstai.