Tänään on ollut taas yksi aikainen aamu.
Olin jopa niin etuajassa kaikesta, että ehdin käydä hakemassa kahvin ja nauttia siitä puistossa auringossa. Tai, ainakin melkein.
Puisto olikin pelto, kahvi ehti loppua ennen kuin edes pääsin sinne, auringon lämpöä heikensi tuuli ja tallasin vahingossa leppäkertunkin.
 

 

 

 

Olen viettänyt niin paljon aikaa nyt pusikoissa ja nauttinut paljainjaloin nurmikolla hyppelystä, että kohta ne kengät jää oikeasti kotiin, tukka takkuuntuu rastoiksi ja sisäinen hippini pääsee valloilleen.
Tai, sitten olen vaan oikeasti todella kesäfiiliksissä, siis maailman eniten.

 

 

 

 

 

Nyt mennään kauas. Niin pitkälle siihen aikaan, kun minä olin vielä blondi.
Olin perheemme ainut vaaleatukkainen. Isäni, äitini ja isosikoni  (myöhemmin myös pikkusiskoni) kaikki omistivat tumman pitkän tukan. Minä puolestani sain odottaa monta vuotta ennen kuin tukkani edes kasvoi ja kun se kasvoi, kasvoi se kiharana vaaleana haituvana.

Balilaisen tanssin oppilas. Olin muistaakseni siinä aika surkea.
Ayu(Balichild) minä ja isosiskoni. Huomatkaa toki muodin edelläkävijät. Siskoni mansikkapuku- haute couture!
Isä.
Isosikoni piti tuota lippistä varmasti ylästeelle asti.
Minä ja ystäväni. Väristäni päätellen voisi kuvitella, että harjoitin itsestäänruskettavien käyttöä jo ihan lapsena.

Vietimme (kuvista päätellen) lapsuudessani paljon aikaa Balilla. Tuolloin ei kujilla vaaleat enkelikaharat olleet jokapäiväinen näky, mutta jokapäivä minä sain siitä kyllä kuulla, tai pikemminkin tuntea.
Kaikki aina halusivat koskettaa hassua valkoista tukkaani ja minä- joka olisin voinut kääntää tilanteen edukseni ja loistaa valokeilassa, itkin kauhuissani, että mitä nämä ihmiset haluavat kokoajan höösätä minun ja tukkani ympärillä.

No, vuosien varrella tukkani tummui, niinkuin oli odotettavissa ja ei ollut enää niin orpo olo tummapäisten perheenjäsenteni keskellä.

Harmi, että minulla ei ollut enenpää kuvia näyttää lapsuudestani.
Lapsuuteni oli mielestäni loistava ja täynnä ihania muistoja. Kuvia on toki jäljellä, mutta ne ovat vintillä albumissaan laatikon pohjalla suuren roinakasan takana.
Joskus vielä kaivan ne sieltä esiin ja skannaan koneelleni. Ehkä tekin näette ne joskus.
Varoitan: näytin teininä ihan pojalta.

Silloin aikoinaan kun Guessin cowgirl-mallisto tuli. Saara kanteli sinapinkeltaista laukkuaan ja minä katselin kateellisena vieressä.
No, kateellisetkin saavat joskus jotain ja Arfikka muuttaa ihmisiä, nimittäin nyt tuo sinappiunelma on minun!
Merkistä viis- tykkään laukun koosta, hinoista ja väristä.

Kylkiäisinä tuli lompakko samaa sarjaa ja juuri sopivan mallinen sekin.
Saan tungettua sinne juuri ja juuri kaikenmaailman turhat "kerää 30 leimaa, niin saat ilmaisen sukan" -bonuskorttini.
 

Yleensä bloggarit laittavat omia huutonetti juttujaan tänne. Minä laitan Saaran 🙂
Jos halajaa vähän käytettyjä merkkituotteita halvemmalla, sinne pääsette TÄSTÄ.
Sivulle tulee lisää kohteita myöhemmin, joten kannattaa käydä kurkkimassa sillointällöin.

 

 

 

Eilen en saanut tarpeeksi rohkeutta päästäkseni salille, mutta tänään kävin zumbassa.
Ai, että sitä suloista häpeää kun ohjaaja laittaa meidät tanssimaan ympyrässä, tai vastakkain ja heiluttelemaan peppujamme ihan mahdottoman nopeasti!
Siinä ei auta enää, vaikka kuinka aikasin olisit hiipinyt tunnille varaamaan paikkasi ihan takarivistä (mieluiten jonkun pylvään takaa). No, huumori auttaa ja itsellensä voi aina nauraa. Onneksi muutkaan tuntilaiset eivät ehkä olleet tulleet suoraan Latinalaisesta Amerikasta.