Ei, en ole aikomaisillani juosta sitä, vaan piileskellä maratoneilta ikuisesti. Kirjoitan kalenteriini ylös jokaisen maratonin ajankohdan, mikä juostaan lähelläkään kotiani ja kaivaudun maan alle siksi ajaksi.

Pieni viiden minuutin pyörähtämiseni Stockmannilla kesti reippaasti yli tunnin.
Aluksi ruuhkassa seistessäni katsoin kateellisina juoksijoita ja mietin, että kumpa joskus itsekkin jaksaisin.
Tunnin päästä samassa ruuhkassa seistessä teki mieli heitellä niitä pikkukivillä ja mietin, miksei ne juokse mielummin metsässä.

Ruuhka ei suinkaan ollut pahin ongelmani. Eikä vielä sekään, että istun siinä autossa perseelläni silkasta laiskuudesta, kun 70vuotiaita pappoja viilettää ohitseni, kuin mikäkin kojoottilauma konsanaan saanen minut tuntemaan itseni n. 120vuotiaaksi, harvinaisen laiskaksi, autoni tyhjäkäydessä niin egologiseksi ja pirun vihaiseksi. 

Suurin ongelmani oli kuitenkin se, että en päässyt mitenkään kotiin! Kaikki kotiini vievät tiet olivat suljettu. Aina tuli joko juoksijat, tai meri vastaan. Yritin Punavuori-Lauttasaari akselilla jokaisesta aukosta, mutta ei ja vielä kerran ei.
Jossain vaiheessa alkoi huumori ja bensa loppua. Huusin liikennepoliisille että voisiko hän ystävällisesti kertoa miten helvetissä pääsen kotiin ja kiitos! Löytyihän sieltä jostain joku aukko.
Kotona vaatteiden pikavaihto ja takaisin ratin taakse kohti töitä- olinhan jo melkein kaksi tuntia myöhässä kaikesta.

Tähän loppuun vielä pahoittelut voimasanojen käytöstä ja pikkukivistä. Muistakaa huumori 🙂
Ja jotten olisi niin negatiivinen, niin eilen oli muuten kiva päivä. Paistoi aurinko, oli oikeasti kuuma.
Olin pukeutunut ihan väärin.
 

 

 

 

 

 

 

Jonkinnäköiseksi viikottaiseksi perinteeksi muodostununeet illanistujaiset saivat jatkoa tällä kertaa poikien kokkailuista nauttien.
Ja siis voi hyvää helluntaipävää mitä ruokaa! Siinä vaiheessa, kun raaka-aineet valkenivat minulle, alkoi viimeviikottaiseni pikku kanat ja perunat näyttää hiekkakaukuilta tämän rinnalla.
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pojat loihtivat alkuruoaksi maa-artisokkakeittoa kanttarelli lisukkeella. Pääruoaksi oli antilooppia (siis mitä ihmettä?) ja kasviksia punaviini-mustaherukkakastikkeessa. Jälkiruokana valkosuklaa pannacottaa.

Ihan muutama pikkuhuomio vaan tähän perään:

– en ole koskaan syönyt antilooppia ja sori vaan bambi, mutta se oli taivaallista.
– kuka tekee ystävilleen perus arkiruoaksi antilooppia?
– mitä minä enää voin tehdä tämän jälkeen, karhua?
– ystäväni eivät ole edes kokkeja
– vaikka lämpimästi suosittelisin vaihtamaan kyseiselle alalle
– en muista kasviskastikkeen hienoa nimeä, mutta sekin oli taivaallista ja teen sitä vielä joskus
– antilooppia en, koska en edes tiedä mistä sitä saa
– ainiin stokkan herkusta tietenkin
– tiedän kyllä, ettei bambi ole antilooppi.

 

 

 

 

 

 

 

 

Ilta jatkui ruokashokin jälkeen normaaliin tapaan parvekkeella juoruten (jep laitoin jouluvalotkin päälle. älkää kysykö miksi ne ovat vielä siellä) ja myöhemmin ylläripylläri sitä aliasta. Voitettiin tälläkertaa.
Se on hyvä huomio.

 

 

 

Massapukeutuja täällä taas hei.
Samperin Gina ja H&M. Haluaisin toki olla hieman erikoisempi ja mm. neuloa omat pikkarini, tai suutaroida energiajätteestä uusi lompakko, mutta ei. Sori aita on matalin ginatricoseen ja sieltä löytyi taas eniten mieleisiä syysreleitä.

Sen lisäksi, että olen jo valmiiksi näin uniikki pukeutuja, niin kai huomaatte, miten myös suosin erilaisia sateenkaarenvärejä, absurdeja linjoja ja näyttäviä asusteita 😀