Mato 09 syys 2011

Toivottavasti kukaan teistä ei syö vaikka omenaa tätä lukiessanne. Kehoitan myös skippaamaan kuvat, jos ötökät ei ole mielestänne söpöjä.

Luulin aina, etten kuulu siihen hamehelmaryhmään, jotka rotan nähdessään hyppäävät kirkuen tuolille ja jättävät rotan miehen hoidettavaksi.
En tavallaan kuulukkaan, kuulun johonkin paljon pahempaan.

Sain tämän selville eilen illallista valmistaessani. Olin löytänyt taas citymarketista erikoiskukkakaalini ja ihailtuani sitä pitkän tovin, pesin sen ja aloin irroittamaan lehdenvarsia.
Yhtäkkiä sormeeni osui jotain outoa, pehmeää ja liikkuvaa. Kukkakaali lensi seinään ja mukana tiskipöydälle mätkähti lihava, ällöttävä ja harvinaisen paksu mato.
Mitkään perinteiset kirkumiset ei ollut lähelläkään kuvaamaan sitä suoranaista p*ska halvausta minkä sain. Koko kerrostalo varmaan luuli, että uunistani on löytynyt vähintään ihmisen pää- niin tajuttomasti huusin, heiluin, säntäilin ympärinsä ja kirosin. Tunsin vieläkin sormessani madon kosketuksen- olinhan onnistunut osittain murskaamaan sen. Madosta erittyi jotain vihreää limaa ja teki mieli hakata käteni irti.

Aikani säntäiltyäni ja käteni desifioitua vihdoin rauhoituin. Lauri oli jo innoissaan madon kimpussa ja lopulta uskaltauduin minäkin siihen pällistelemään puoliksi murskaamaani oliota joka ilmeisesti veteli viimesiään.

Kysyin Laurilta haluaako hän silti syödä kukkakaalin, mihin se vastasi, että tietty! Ennenvanhaan mato oltaisiin pistetty suoraan poskeen, ne oli kuulemma kunnon bonareita.
En sitten tiedä millä muinaisajoilla tämä mies on elänyt, mutta tein työtä käskettyä, pesin kaalin ja keitin sen syötäväksi.

Nyt voi laittaa läppärin kiinni, tai olla tyhmä ja saattaa itselleen yökköefektejä ja kylmiä väreitä.

YÖK. Ja sitten herää muutama kysymys.

– miksi pelkään matoja nyt, kun pienenä pidin jättitorakoita lemmikkeinäni?
– onneksi kamerassani ei ole erikoisen tarkkaa zoomia
– mitä ihmettä on tuo vihreä mönjä?
– en enää ikinä pysty suhtautumaan erikoiskukkakaaliini samalla rakkaudella, kuin ennen.
– kuka tekee postauksen madosta?
– tavallaan tunnen vieläkin sen liman sormissani
– laitan tämän päivän asu kategoriaani
– lukiko kukaan tätä tänne asti?

leather leather.. 09 syys 2011

Olen ottanut ison edistysaskeleen muotimaailman metiköissä. Nahkashortsit!
Siinä kesti kauan, tiedän. Olen täällä nyt, kun muut siirtyvät nahkahousuihin.
Nahkahousuista en tiedä mitä mieltä olla.. tai tiedän, koska salaa sovitin niitä kerran. Siitä ainakin olen varma, että vielä en julkisesti niissä tuolla kaduilla kirmailisi- olo oli kuin supersankarilla. Tai jollain wannabe sellaisella. Supersankariahan minusta ei saisi vaikka siivet kasvaisi selkään, sen verran kömpelö tapaus täällä hei.
Sitäpaitsi voiko mitkään housut litistää takapuolta enempää kuin nahkahousut? 

No, mieleni saattaa vielä muuttua ja silmäni tottua, jos jokatoisella vastaantulevalla alkaa olla nahkahousut. Olinhan myös nahkalegginssien suuri vastustaja, mutta kappas kenen kaapista sellaiset loppupeleissä löytyivätkään.

balloon 08 syys 2011

Kaikki varmaan näkivät Lönnrotinkadun yläpuolella pitkään liehuneet sadat värikkäät vaatekappaleet. Kaarina Kaikkosen elämänpolkuja-installaatio.
Mielestäni Taideteoksesta olisi saanut myös loistavan pesuainemainoksen.
En sitten tiedä olisiko Kaarina itse tästä kovin innostunut, mutta ainakin minun sisäinen Art Director hyppi voltteja ensimmäistä kertaa kun lönkan ja yrjönkadun kulmalla bongasin kauluspaidat yläpuolellani.
 

Jokatapaukseesa törmäsin punavuoren yössä Pursimiehenkadulla "vastaavaan" ilmapalloilmiöön (okei vaativattomat kaksi narua palloja, mutta silti!) Näiden tarkoitusta en tiedä, mutta pallot näyttivät kivoilta.

Miksei enemmän näitä? Minulta ainakin irtoaisi muutama luova idea mitä ripustaa Helsingin katujen ylle ja miksi talvisin olla tylsä ja koristaa vaan oma parveke jouluvaloilla, kun voisi flengaa valot naapuripartsille!

Okei, ehkä kukaan ei halua saada päähänsä mitään jäätynyttä sähköletkua, kun se kuitenkin jommasta kummasta päästä irtoaisi, mutta ihan näin ajatuksena vain..