Stalkkeri 03 marras 2011
Mutta hah, ei onneksi minulla vaan Laurilla.
Laurin iki oma stalkkeri ja minun huonolle huumorintajulleni ehkä parasta viihdettä.
Kaikki sai alkunsa jo vuosia sitten. Lauri rassukka oli ehkä vain väärässä paikkaa väärään aikaan- eli töissä.
Stalkkeri (venäläinen mieshenkilö) tallusti paikalle kyselemään turistina neuvoa Helsingin parhaista menomestoista. Lauri niin ystävällisesti vastaili ja auttoi, että taisi tehdä lähtemättömän vaikutuksen muukalaisen mielen syövereihin. Taisi mies jopa vähän ihastua.
Sen päättelin siitä, että vuotta myöhemmin mies pyllähtää uudestaan esiin. Oli eksynyt Laurin nykyiselle työpaikalle kourassaan myspacesta kopiotu Laurin kuva. Kyseli työntekijöiltä onko kuvassa esiintyvä henkilö paikalla ja jäi odottamaan kuultuaan Laurin saapuvan puolen tunnin päästä.
Voin kuvitella miten ahdistuneena itse saapuisin töihin jos tietäisin siellä jonkun odottelvan ihan kuvan kanssa tapaamistani. Voin kuvitella miten ahdistuisin vielä enemmän jos henkilö viettäisi siellä väkisin useamman tunnin ja miten haluaisin kaivautua maan alle tämän pakottaen minun vastaanottamaan kokoamansa lahjakassin.
Kyllä, stalkkeri oli antanut Laurille hienoja lahjoja mm. Suolakurkkupurkin, vodkapullon, postikortin, energiajuomaa ja purukumia.
Ettei tämä ollut jo tarpeeksi outoa, niin oudoksi se vasta muuttuikin puolen vuoden päästä tapauksen toistaessa itseään. Stalkkeri työpaikalla ja lahjakassi käsivarsilla.
Aikaisemmin olin hieman epäillyt Laurin kertomuksia näistä lahjoista.
kuka nyt jaksaisi kiikuttaa suolakurkkupurkkeja venäjältä asti tuntemattomille ihmisille? Niinpä kassi tuotiin tälläkertaa kotiin asti nenäni eteen ja siinä sitä maatuskaa, venäläistä limonadia, oravasuklaata ja itse tehtyä cd-mix levyä hämmästellessäni oli pakko jo uskoa, että kyllä joku tuo.
Mietin miltä tuo lahjasetä mahtoi näyttää.
Lauri oli yrittänyt kertoa, mutta minusta mies kuulosti aivan normaalinnäköiseltä. Olisin halunnut nähdä kuvan, mutta sainkin jotain parempaa.
Viimevuoden tatuointimessuilla poikaystäväni stalkkeri nimittäin asteli (juoksi) eteemme ihka elävänä!
En tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa.
Ensireaktioni oli vaistomaisesti tarrautua laurin käsipuoleen kuin peläten, että stalkkeri veisi hänet mukanaan (siis varmasti heittäis olalleen ja kantaisi mökkiinsä venäjälle). Toinen reaktioni oli lievä pelko. Kysessähän oli selvästi hieman vinksahtanut tapaus. Mitä jos hän pitäisi minua esteenä kohteensa hurmaamiselle ja alkaisi viskoa minua vaikka suolakurkkupurkeillaan!
Mies vaikutti kuitenkin rauhanomaiselta ja oli kohteliaskin, joten päästin Laurin kädestä irti ja astuin takavasemmalle nauramaana Laurin ahdistuneelle ilmeelle stalkkerin seuratessa häntä koko messujen ajan.
Stalkkeri oli pitkä, n. kolmekymppinen ja kalju. Jaloissa lenkkarit ja farkut, mitkä oltiin vedetty vihreän villlapoolopaidan päälle. Villapoolopaita oli tietysti hihaton jättäen näkyville käsissä koreilevat tatuoinnit. Olimmehan tatuointimessuilla, mutta mitä ihmettä siinä oli? Tovin tuijottamisen ja silmien siristelyn jälkeen päädyin tulokseen, että kyseessä on nyt jonkinnäköinen avaruusaiheinen taideteos. Ainoat elementit mistä sain jotain selvää olivat rautaputket ja vihreä mönjä.
Stalkkeri oli innoissan kuin pikkulapsi. Halusi ottaa kuvia ja puhua pälpätti, kuin papupata. Mikä olikin jo toinen ongelma. En ole koskaan eläessäni kuullut yhtä outoa englantia. Puhe oli oikeastaan yhtä epäselvää kuin miehen tatuoinnitkin ja oli hyvin, hyvin vaikeaa pidätellä pokkaa joka kerta kun hän suunsa avasi. Puhumattakaan vastata miehelle aina kun oletti hänen jotain kysyvän.
No, ei saisi nauraa toisen kustannuksella ja huumorintajuni tosiaan loppuikin loppui aikanaan kun mies ei lakannut seuraamasta meitä. Yritimme vaikka mitä, mutta helpommin sanottu, kuin tehty – ei stalkkeria voi eksyttää. Lopulta päätimme hylätä koko messut, eikä miehestä kuulunut sen koommin.
Kunnes eilen!
Lauri tuli töistä kotiin sama ahdistunut ilme kasvoillaan ja muovipussi kourassa, tiesin heti että stalkkerihan se siellä taas on kuvioissa.
Tuliaisina tälläkertaa:
