Käytiin eilen turistibussikierroksella. Leina on halunnut aina tehdä niin ja niinhän me sitten teimme.
Kaksikerroksinen bussi tuprutteli menemään Helsingin mukulakivillä, puiden lehdet osui päähän ja kuulokkeista kuulit miten Yrjönkadun uimahallissa uidaan alasti, miten Alvar Aallon Finlandia taloon suunnittelema vino katto ei ollutkaan niin käytännöllinen ratkaisu ja että Linnanmäellä on esiintynyt Paul Anka.

Tiesin melkein kaiken mitä minulle Helsingistä kerrottiin, olin myös nähnyt jokaisen rakennuksen miljoona kertaa paremmin mitä pääsin bussin kyydistä näkemään, mutta silti se oli jotenkin aika kivaa. Aurinko paistoi ja Helsinki oli kaunis.

Kierroksen jälkeen kävimme täyttämässä kultturellit mahamme teatterin salaateilla, mistä päivä jatkui vielä Hakaniemen palloiluhallissa sulkapallon perässä juosten.
Kouluaikoina rakastin sulkapalloa, mutta en ole pelannut sitä sen koommin. Jos mahdollista, tykkäsin siitä nyt vielä enemmän. Voisin ottaa tämän tavaksi. Kerran viikossa tunti sulkapalloa.
Kipeät lihakset aamulla kertoivat, että se on myös ihan rankkaa treeniä.

Oli kiva päivä.

 

Topp 

Ajoin sitten aamuruuhkassa niin sanotusti kolarin. Muistan vielä kovin tuoreeltaan sen ensimmäisen kerran kun joku töksäytti omaan takapuskuriini kiinni. Olin vähintään pissiä housuuni, mutta nousin silti teatraalisesti autosta huutaen lausahduksia ”taliaivolle joka ei osaa katsoa eteensä” ja mietin miten oikeasti joku voi olla niin sokea että onnistuu moisessa.
No, näköjään näin sokea kuin minä eilen kello yhdeksältä kehä ykkösellä.

Edellä ajava päätti nimittäin tehdä sellaisen äkkipysähdyksen, että vaikka kuinka nopeasti refleksini käskivät jalan jarrupolkimelle oli peli jo menetetty ja autoni liukua töräytti suoraan siihen edellä olevan perään. Kuului vielä sellainen rysähdys että olin valmis jo sanomaan heihei autolleni tai melkeinpä jopa hengelleni, mutta arvatkaapa mitä tekee toinen osapuoli? Jatkaa matkaa! Hyvin hämilläni tästä otin toisen kaistan ja ajoin juuri perään ajamani auton viereen. Yritin siinä heilutella/viittoa/huutaa että ”hei ajoin juuri perääsi, mennäänkö tuohon sivummalle?!” mutta ei, nainen siellä autossa vain pudistaa päätänsä ja yrittää päästä minusta eroon. Jatkoin viittomista, elehdin että avaisi ikkunan, huutelin että mennään sivummalle, mutta tämä itsepintaisesti jatkaa matkaa. Olin jo luovuttaa kunnes nainen vihdoin viitsi raottaa ikkunaansa ja sanoi ”okei sitten”..
okei sitten? Ajoin juuri perääsi, mutta okei sitten! Huh sinulla pitää olla todella kova kiire.

Tien reunassa huomasin, että naisen autoon ei ollut tullut jälkeäkään, ei mitään! Ja mikä oudointa ei ollut naarmuakaan minunkaan autossani. Annoin kuitenkin naiselle numeroni ja pyytelin vuolaasti anteeksi. Hän tosin vain jatkoi ripeästi matkaansa vihaisena enemminkin siitä että olin vienyt hänen aikaansa kuin ajanut hänen peräänsä.

En vieläkään voi uskoa että niin kovasta törmäyksestä ei tullut mitään ulkoista jälkeä.
Ehkä autollani on nyt sisäinen verenvuoto.

P.s Ihanaa on taas shortsikelit!

Tags:

Kävimme lauantaina yrjönkadulla sijaitsevassa Kitchen&Co– ravintolassa. Tykkäsin sisustuksesta, ravintolan korkeasta katosta ja ruokakin oli hyvää, mutta meidän tarjoilija! En ole eläessäni nähnyt yhtä aneemista ihmisolentoa. Ei katsekontaktia, ei hymyä vain hiljaista häsläämistä. Ja sitähän riitti. Ravintola oli melkein tyhjä, mutta juomia sai odotella ikuisuuden, sitten kun viini tuotiin kaadettiin sitä kaikessa rauhassa lasin ohi pöydälle, alkuleipää ei muistettu tuoda, vettäkin piti pyytää erikseen, jokainen alkuruoka meni väärälle ihmiselle, astioita ei korjattu pois, eikä mistään näistä pahemmin pyydelty anteeksikaan.

Olen kuitenkin lukenut, että yleisesti ottaen palvelu olisi ravintolassa hyvää, joten mitäpä tuosta. Ehkä raukalla oli vain todella huono päivä tai erittäin paha krapula. En kuitenkaan jättänyt tippiä.