Ennen kuin hyppään omaan hääkuplaani, saanen vielä hieman kuvien muodossa fiilistellä ystäväni häitä. Koristelut ja yksityiskohdat oli mietitty niin upeasti, että olisi lähes synti olla jakamatta näitä kuvia. Kaikkialla oli niin kaunista!
Olen myös kuullut, että siellä ruudun toisella puolella on monia tulevia morsiamia, joten pieni hää-inspiraatio-kuvapläjäys ei varmasti ole pahitteeksi 🙂
Kuvat: Lotta Poviander
Koiranpentu on asustellut meillä nyt miltei kaksi kuukautta ja pikkuhiljaa alkaa yhteiselomme jo rutinoitua. Ulkoilu, ruoka, leikki, ulkoilu, nokoset, leikki, ulkoilu, ruoka.. Tämä kaava ei tosin ehdi käydä tylsäksi, nimittäin mukaan mahtuu paljon yllättäviä kommelluksia.
Tässä muutama esimerkki:
(Varoitan, postaus sisältää paljon kakka ym sanoja).
Kakkakahvi
Olimme lounasaikaan lenkillä ja koska Ruben oli aamulla hoitanut isot aamukakit, olin varautunut lenkillemme vain yhdellä kakkapussilla. Virhe. Lounaslenkillä tulikin niin sanotusti tuplat, eli yhden lenkin aikana kahdet kakat – joista jälkimmäisiin en ollut yhtään varautunut. Tottakai ne tehtiin myös keskelle vilkasta Fredrikinkatua, jossa ei ollut yhden yhtäkään esim. Lehteä, millä jätöksiä kaapia. Ainut mitä siinä tilanteessa keksin, oli kaataa takeaway kahvini jämät viemäristä ja ”scoopata” kakkakikkareet tyhjään kahvimukiin. Kansi vielä päälle pitämään hajuja poissa ja ei muuta kun etsimään roskista.
Ainut vaan, että niitä roskiksia saakin täällä etsiä. Tuntuu, ettei mm. Fredrikinkadulla ole yhtäkään. Sitä siinä tallustellessani sitten unohdinkin miltei koko asian ja vaistomaisesti kohotin kahvimukin huulilleni ja olin miltei kulauttamassa koirani kakkanestettä kurkkuuni, kunnes jätöksien haju herätti minut muistamaan, että mukissani ei tosiaan ollutkaan enää kahvia. Siellä oli ehtaa ulostetta.
Torttua torttujen kanssa
Samaisella kadulla on kiva kakkukahvila. Katutasolta laskeutuu pienet portaat alas, niin että kahvila on hieman katutasoa alempana. Ikkunan ääressä kakkukahveja nauttivat asiakkaat istuvat baarijakkaroillaan kasvot kohti katua sillä korkeudella, että silmät tapittavat ohikulkijoiden polvia. Tai sitten söpöä koiranpentua joka on päättänyt vääntää jälleen yllättävän isot tortut siihen suoraan oikeita torttua nautiskelevien kahvila-asiakkaiden silmien alla. Katsoin koirani hieman löysää kakkamuffinia ja ikkunan toisella puolella olevia asiakkaita kauhulla, samalla kun koitin löytää jättikassini pohjilta mahdollisimman nopeasti kakkapussit – siinä tietenkään onnistumatta.
Jouduin laskemaan kassini kakan viereen ja kaivamaan sieltä ulos läppärin ja salikamat ja ties mitä tamponeja, kunnes tuo samperin pussikäärö osui käteeni ja nolona koitan kerätä kakat kahvilan edestä mahdollisimman huolellisesti samalla miettien että teen kohta itselleni kaulakorun noista kakkapusseista kun ne tuntuvat aina olevan väärässä paikassa.
Pullahtaneet pallit
Pikku Rubenpoika on myös päässyt nylkytyksen makuun ja yhtenä iltana kovaa kyytiä sai lintsipeleistä voitettu mopsi pehmolelu. Olin lukemassa kirjaa kun mieheni huutaa, että nyt on jotain vialla. Rubenin pikkupippeli, ei ollutkaan enää kovin pieni, vaan koko homma oli isona punaisena pötkönä pullahtanut esiin ja näytti siltä kun pallitkin olisi tulleet jotenkin ulos siinä mukana. Koira panikoi, me panikoitiin. Mieheni koitti käpälöidä pippeliä ”takaisin”, koira pullisteli silmiään ja minä tein sitä mitä osaan parhaiten – etsin sormet sauhuten interwebistä vastauksia.
Thank god for internet. ”Pallit” olivatkin paisuvaiskudosta ja kaikkitietävän internetin mukaan niiden turpoaminen normaalia.
Nauroimme tunnin helpotuksen ja huvittuneisuuden sekaista naurua. Rubeninkin pikkuveikka palautui normaaliksi ja kaikki oli taas hetken hyvin valtakunnassa.
Mites siellä? Onko kenelläkään koiranomistajalla jakaa kommelluksia?
Kello on kaksi sunnuntaina. Istun laiturinnokassa kirjan ja kahden litran hernepussin kanssa. Olen lainannut mökiltä löytynyttä paksua aurinkorasvaa ja maistan sen sormissani kaapiessani herneitä palosta. Tämä ärsyttää minua, ovathan herneet vasta toisia kesän hyviä herneitä. Isoja ja makeita. Havahdun nopeasti omiin ajatuksiini ja irvistän typeryydelleni. Onko oikeasti niin, että sillä hetkellä tämä tuntuu olevan tuon sunnuntaipäiväni ainut ongelma. Se että herneissä maistuu aurinkorasva?
Vaihdan tekniikkaa ja alan syödä herneitä suoraan hampailla. Samalla tajuan, että olen kai vihdoin saavuttanut sen lomatilan mitä olen havitellut viikkotolkulla. On niin rentoutunut olo, että ei oikein osaa ajatella mitään oikeita ongelmia.
Pitkä kesälomani alkaa lähestyä loppuaan. Tällä hetkellä istun toimistolla. Kaksi palaveria takana ja iso kirjanpito-mörkö odottaa pöydällä pelottavana kuittikasana.
Kesä on ollut oli ihana. Erilainen mitä luulin sen olevan – luulin sen olevan täynnä loikoilua ja rentoutumista, mutta kuten yllämainituista sanoista voi huomata, pääni tuntui pääsevän lomalle vasta viime viikonloppuna. Onhan tässä sittenkin ollut kaikenlaista.
Huomaan ajattelevani, että onneksi kesää on vielä jäljellä. Haluan käydä ulkoilmaelokuvissa, haluan ratsastaa maastossa, pyöräillä Porvooseen ja tanssia ehkä yhden extempore -illan ystävieni kanssa terassilla. Haluan vielä pitää aurinkorasvaisin kynsin ja herneeltä maistuvin hampain kiinni kesälomastani, vaikka oikeasti pitäisi olla kiitollinen siitä kaikesta lomailusta mitä olen saanut jo kokea. Olenko hemmotellut itseni oikeasti luulemaan, että joka kesä pitäisi olla oikeutettu tekemään ihan kaikkea?