Kaupallinen yhteistyö: Sensodyne x Roosa Nauha

 

Vitsailin juuri kollegalleni, ettei arjessani tunnu olevan enää mitään muuta samaa kuin hampaiden pesu jokainen aamu ja ilta.
Tosin senkin olen tehnyt kuin pikakelauksella.

Tasapainoilu kahden yrityksen ja kahden eri työn välillä on ollut hauskaa, mutta tuonut mukanaan myös haasteita.
Omien töiden saralla syksy on ollut kiireinen, mutta on ollut helpottavaa ja ihanaa huomata, että töitä riittää – tunnen siitä kiitollisuutta. Uuden yrityksen parissa on myös riittänyt hommia. Verkkokaupan pyörittäminen, liiketilan remontointi ja kaiken uuden suunnittelu vie ison osan työtunneista ja myös vapaa-ajasta. Yhtäkkiä on kaksi osakeyhtiötä, verkkokauppa ja iso liiketila.

 

 

Arkeeni tupsahti melko nopealla vauhdilla niin paljon uusia asioita, että jossain vaiheessa meno näytti jo melko kaaottiselta.
Huomasin nukkuvani huonosti ja korvaavani vähäiset yöunet kahvilla. En muka löytänyt aikaa kokkailla kotona ja nappasin lennosta nälkääni epäterveellisiä herkkuja. Siirsin treenejä ja iltaisin luin meilejä tai päivitin somea, kun olisi pitänyt vain löhötä kotisohvalla. Omat harrastukset jäivät taka-alalle, hääsuunnitelmat jumittivat ja koiranpentukin tuntui haukkuvan jaloissa normaalia enemmän huomiota.

Hoin itselleni, että tämä olisi vain väliaikaista, mutta totuushan oli se, että itse tein kiireeni ja unohdin pitää huolta hyvinvoinnista. Siitä mikä on kaiken jaksamiseni perusta. Tätä on vaikea hahmottaa koska pidän työstäni niin paljon, että välillä en edes muista, että vapaa-aikaakin pitää olla.

 

 

Tämän olen oppinut: Mikään työ ei kaadu siihen jos käyttää muutaman tunnin viikosta harrastuksien parissa.
Puhelin voi olla äänettömällä illalla, eikä koko ajan tarvitse olla tavoitettavissa. Kotona ruuan tekeminen on terapeuttista ja hyvä tapa viettää aikaa läheisteni kanssa. Rutiinit auttavat pitämään kiireiset viikot kasassa.

Eikä niitä hampaitakaan tarvitse pestä pikakelauksella. Sen sijaan että kuola valuen juoksen sähköhammasharja suussa pitkin asuntoa ja yritän kiskoa sukkaa jalkaan samalla kun ignooraan älyharjan piippailua siitä, että harjaan liian kovaa, voisin oikeasti vain istua vaikka pöntöllä silmät kiinni ja rentoutua. Ottaa tuon joka aamuisen -ja iltaisen rutiinin vaikka kaksiminuuttisena harjausmeditaationa. Kyse on nyt kuitenkin vain kahdesta minuutista.

Myös hammashygienia on osa kokonaisvaltaista hyvinvointia, eikä siitä kannata karsia. Itse en ainakaan halua enää takaisin sitä vihlontaa (josta kirjoitin tässä postauksessa). Arki rullaa niin paljon mukavammin ilman jatkuvaa kipua ja irvistelyä aina kun otan kulauksen vesilasista.

Psst. Mikäli kärsit hampaiden vihlonnasta, löytyy siihen paljon apua ja vinkkejä Sensodynen sivuilta mm. Helpon verkkotestin muodossa. Päivittäisenä apuna itselläni toimii suosikkini Sensodyne Rapid relief hammastahna, joka antaa pitkäkestoista suojaa ja on kliinisesti osoitettu lievittävän vihlontaa jo 60 sekunnissa.

 

 

Sensodyne lahjoittaa jokaisesta myydystä Sensodyne –hammastahnasta 0,20€ Roosa Nauha – keräykseen.
Roosa nauha kampanjakuukausi on myös laittanut pohtimaan mikä elämässä ensisijalla. Tukka putkella juokseminen ja kännykkä naamassa kiinni kulkeminen vai läheiset, hyvinvointi ja läsnäolo?
Valitsen jälkimmäisen.
Jokainen päivä on aina uusi alku. Muistetaan pitää huolta kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista ja toisistamme 🙂

 

Flealle avautuu kivijalkaliike.

 

Olen kai kirppistelijäperheestä. Lapsuudet on vietetty mummon vaatekaupassa ja kesät istuttu toreilla kirppispöydän takana laskemassa myyntilipaston markkoja.
Teininä kalliita muotifarkkuja kompensoidakseni ostin kirpputoreilta muita vaatteita ja ompelin niitä itselleni sopivaksi. En ollut kummoinen ompelija, mutta osasin lyhentää ja kaventaa – joskus jopa lisäsin vaatteisiin erilaista kangasta ja koristeita. Langat roikkuivat ja paljetit irtoilivat, mutta ei se ollut niin tarkkaa.

Myöhemmin aloin myös itse myymään käyttämättä jääneitä vaatteita. Rakastin itsepalvelukirppisten helppoutta ja kesäkirpputorien nopeaa tavaranvaihtoa.
Toki olen myös ostanut uutta (ihan liikaa). En lähde jeesustelemaan sillä, että tässä olisin osannut tehdä vain hyviä valintoja, en missään nimessä, mutta suunta on onneksi koko ajan enemmän kohti kestävämpää kulutusta.

 

 

Ensimmäisen kerran haaveilin omasta liikkeestä jo joskus 18-vuotiaana kun roudasin jätesäkeissä kaikenlaista sekatavaraa hämyiselle itsepalvelukirppikselle. Muistan manailleeni, että miksi ei ole lähempänä kivoja ja miksi kirppikset ylipäätänsä olivat niin ankeita ja sotkuisia. 

Myöhemmin tuli uusia paikkoja. Olen kolunnut niistä kaikkea laidasta laitaan. Akselista Kaivarin kanuunaan ja myynyt niin hietsun torilla kuin trendikkäämmässä ReLovessa – joka onkin ollut mieletön suunnannäyttäjä siinä millaista Second Hand shoppailu voi parhaimmillaan olla. 

Kaikki nämä myyntipaikat ovat olleet todella erilaisia, mutta niitä on yhdistänyt sama ongelma. Jono.
Myyntipaikkaa saa todella kärkkyä ja odotella. Joka kerta kun taistelen kalenteriini mahdollisia myyntiviikkoja, on mielessä pyörinyt sama ajatus. Tällaisia paikkoja tarvitaan enemmän. 

Ja nyt vihdoin, vihdoin, vihdoin saatiin ystäväni Noran kanssa kerättyä rohkeutta ja otettua iso hyppy kohti omaa liiketilaa. Flean verkkokauppa on lähtenyt hyvin käyntiin ja saanut mielettömän hyvää palautetta, joka myös osaltaan auttaa luomaan uskoa, että ei olla aivan väärällä polulla.

 

 

Mutta hyppy on silti pelottava. Ollaan loikkaamassa aika isoihin saappaisiin ja melko isoihin liiketilaneliöihin. Suoraan keskelle Iso Roobertinkatua.
Taustalla on ollut monen kuukauden työ. Selvittely, etsiminen ja suunnittelu. Töitä on todella riittänyt, mutta niin on onneksi intohimoakin. Ihanaa saada vihdoin rattaat kunnolla pyörimään ja remppa aloitettua.

 

Ja tietty sillä välin kun odotellaan liiketilan maalin kuivumista, niin kuvaillaan jatkuvalla syötöllä uutuuksia Flean verkkokauppaan. Käykään kurkkimassa 🙂 Sivuille pääset TÄSTÄ.

 

 

Tags:

 

Nyt kun olemme Rubenin kanssa tallustelleet pitkin lähikatuja kolme kuukautta, alkaa todella tulla tutuksi korttelin jokainen koira ja niiden ulkoiluttaja.
Lisääntyneet lähimaaston lenkit ovat saaneet minut kiinnittämään huomiota myös mitä ihmeellisimpiin asioihin. Missä kohtaa on röökinstumppeja, missä lähimmät roskikset, missä mikäkin kusitolppa, tai ruohikkonurkka.
Asioita joiden ohi on ennen viilettänyt kuin silmät sidottuna. 

Alan myös oppia miten käyttäytyä koirakohtaamisissa. Osaan jo hieman lukea ihmisten kasvoilta kuka haluaa jäädä juttelemaan ja ketä ei kiinnosta lainkaan keskustella – ja ketkä puolestaan voisi jäädä jaarittelemaan koirista tuntikausia.
Rubenilta tosin puuttuu vielä hieman tämä taito. Jos siltä kysyttäisiin, se haluaisi jäädä nuuhkimaan ja leikkimään ihan jokaisen koiran, ihmisen tai näitä edes hitusen muistuttavan olion kanssa. Pentuenergiaa, rohkeutta ja intoa riittää vaikka muille jakaa. Ei vieläkään arista oikein mitään ja viihtyy koiran kuin koiran kanssa.

 

Kohtaamisia on ollut kaikenlaisia. Pentu vetää puoleensa ihmisiä ihan magneetin lailla. Silloin kun Ruben oli vielä ihan pieni karvapallero, pääsimme kadulla eteenpäin etanavauhtia, mutta nyt saamme tepastella jo lähestulkoon kokonaan vailla ”oooiii” -kiljaisuja.

Kohtaamisista on jäänyt erityisesti mieleen naapurin nainen jonka kanssa jäin juttelemaan kadulle puoleksi tunniksi koirista ja elämästä. Keskustelun päätteeksi nainen tarjoutui koiravahdiksi.
”Asun tuossa kakkoskerroksessa, koska vaan saa oveen koputella”.
Se oli niin kaunis ele. 

Myös nuori poika joka pyöräili kaverinsa kanssa vastakkaisella kadulla ja huomattuaan Rubenin, heitti pyöränsä mukkelis makkelis keskelle jalkakäytävää ja juoksi kadun toiselle puolelle kysymään saako silittää koiraa. Poika oli niin silminnähden innoissaan pennusta etten ole ehkä koskaan nähnyt vastaavaa. ”You are so lucky to have him” -poika hoki taukoamatta ja suostui jatkamaan matkaa vasta kun ohikulkija huusi toiselta kadulta että ei pääse rattaiden kanssa eteenpäin kun pojan pyörä oli esteenä tiellä.

Kerran puistossa nainen halusi ottaa kuvia. Ei yhtä, tai kahta, vaan kymmeniä. Eri asennoissa, eri kulmista ja eri valossa. Kun normaaleja kuvia oli otettu tusina, piti koira kuvata vielä hänen laukkunsa kanssa, niin että kaverit uskovat varmasti että kuvat on hänen ottamia. 

 

Tags: