Ollessani reissussa oli ihana äitini siirtänyt autoni talomme autohallista seisomaan kuukaudeksi lumihankeen, jotta saisi omansa sisälle lämpimään. Todella herttaista.

Akkuhan siinä otti ja jäätyi.
Kerran se saatiin ladattua ja siirrettyä takaisin halliin, mutta kun minä saavuin suomeen, odotti minua auto joka ei inahtanutkaan ja akku joka oli sanonut itsensä lopullisesti irti.

Vaivun syvään epätoivoon aina kun on kyse vastonkäymisistä autoni kanssa.
En myöskään omista yhtään automekaanikko ystävää (kaikilla pitäisi olla automekaanikko ystävä!) joten jään aina yksin pähkäilemään auto-ongelmiani.

Sitten päätimmekin tehdä jotain täysin hurjaa! Vaihdetaan akku itse.
Näin sieluni silmin miten akku joko räjähtää tai autoni sulaa kasaan, mutta muutama tuttu väitti sen olevan todella yksinkertainen operaatio.
Rekrytoinpa siis poikaystäväni jolle MINÄ opetin mm. autonrenkaiden vaihdon tähän hommaan.
Siis ihmisen jolla ei ole edes ajokorttia.
 

Kaikeksi yllätykseni koko homma hoitui erittäin sutjakkaasti ja oli kuin olikin hyvin yksinkertaista ja helppoa.
Tästä suuresti innostuneena päätin että meistähän tulee itseoppineita nikkareita ja auton pikku pulmat ratkaistaan (siis varmasti ratkaistaan) tee-se-itse menetelmällä tästedes, tai no, ainakin siihen asti kunnes intoni laantuu.

Takaisin kylmässä Suomessa.

Taipumukseni on yleensä vaipua matkan jälkeiseen koomaan viikoksi. Harmikseni tälläkertaa siihen ei riitä aika, joten pakko vaan tsempata.

Paluumatka sujui ihan mukavasti. Lentoreitti koki muutoksia heti saavuttuamme Taipeihin. Alkuperäinen (ja sekin jo kertaalleen muunnettu) reitti olisi ollut Bangkokista Amsterdamiin ja Helsinkiin. Meille paremmaksi vaihtoehdoksi muuttunut reitti lensi nyt saksan kautta suomeen.

Pisin lento Taiwanista Frankfurttiin oli jo niin täynnä, että istuimme Saaran kanssa eri päissä lentokonetta.
Minut sijoitettiin neljän hengen eturiviin. Jalkotila oli mukava, mutta kaikeksi riemukseni sain jakaa rivin kiinalaisen perheen kanssa joilla oli kaksi pientä lasta mukanaan.

Vierustoverini siis kahdentoista tunnin ajan oli vaippaikäinen oikeasti hyvin isokokoinen poikavauva. Saako vauvoja sanoa läskeiksi?, no ei siis tarkoitinkin pulleaa.
Pojan äidillä oli mahtavat unenlahjat, jotka selvästikkään eivät olleet periytyneet jälkikasvulleen. joten poika sai kaikessa rauhassa tökkiä pulleilla sormillaan minua nenään jonka hän selvästi koki maailman hauskimaksi jutuksi.

Vaippaikäisessä vierustoverissa on myös se hyvä puoli, että he eivät käy vessassa vaan kakkivat siinä kaikessa rauhassa housuihinsa ja vanhempien nukkuessa kaikki tämä ihanuus muhii ja tuoksuu vieressäsi vähintään sen muutaman tunnin ajan.

Täällä nyt siis ollaan. Kotona, jossa minut otti vastaan läski pino laskuja ja ihana poikaystävä.
 

 

 

Tags: