Julia

Olen pahoillani kaikesta mitä joudut käymään läpi nyt. Ei ole helppoa käsitellä ongelmia ja tilanteita joiden kanssa painit ja tiedän, että se ei tunnu reilulta. Tiedän, että tekisi mieli huutaa ja kirkua. Heittäytyä lattialle hakkaamaan maata nyrkeillä, kuin ensimmäistä kertaa tarhaan jätetty lapsi tuulikaapissa. Jostain syystä olet kuitenkin täysin tuppisuuna. Olisipa joku sanomassa että kilju ja huuda vaan. Juttele jonkun kanssa.
Pakko kai tämä on kertoa; tunteiden patoaminen tulee vielä vastaan tulevaisuudessa.

 

Aloita uusi päivä toiveikkaana ja rohkeana. Tiedän, että pahimpina aikoina susta tuntuu yksinäiseltä, surulliselta ja siltä, että sun sisällä on niin paljon synkkyyttä, että siihen voisi hukkua. Mutta hei, et ole hukkumassa mihinkään, tiedät sen itsekin. Olet yllättävän lujaa tekoa ja olen ylpeä siitä, että keskellä kaikkea sekasortoa, tunnet, ettei tämä ole sua varten. Et lannistu koska jostain kumman syystä vain tiedät, että kaikki tulee olemaan paremmin tulevaisuudessa.

Ja tietäisitpä vaan miten paljon paremmin ne tulee olemaan. Jos näkisit edes vilauksen tulevaisuudestasi, nauraisit epäuskoisena ajatukselle, että kaikki tämä on vielä edessä juuri sulla.
Ensinnäkin luultavasti ajattelisit, että sun vierellä oleva mies on hankittu jostain ”vuokraa täydellinen mies” -palvelusta. Onhan se komea, mutta mikä parasta, ulkonäön alla piilee fiksu ja rakastava mies, jonka kanssa nauratte joka ilta mahat kippurassa. Tiedän, että et tällä hetkellä tykkää hellyydenosoituksista, mutta tämä mies pussailee sua vielä niin paljon, että lopulta sustakin kuoriutuu ihan pehmo halailija. On ihan ok näyttää tunteita. Voisit tehdä sitä useammin. 

Katsoisit myös silmät pyöreänä sun tulevaisuuden ammattia ja väittäisit, ettei sellaista ole edes olemassa. Olet oikeassa, ei ollutkaan, mutta olet ensimmäisten joukossa sitä rakentamassa ja juuri tämä ammatti pitää sut taloudellisesti kivan vakaalla pohjalla ja töissä onnellisena. Pääset matkustelemaan ja työskentelemään mitä mielenkiintoisimmissa projekteissa. Myös sun työkaverit on ihania, ja useat niistä myös todella läheisiä. 

Niin ja niistä kavereista. Muistatko kun olit yksin hieman surkeana hietsussa ja näit nauravan kaveriporukan potkivan palloa ja mietit, että olisipa sulla joskus samanlaisia kavereita – niin normaaleita ja iloisia? Hassu sattuma, mutta juuri tismalleen ne samat tyypit joita salaa tarkkailit, tulee olemaan jonkin ajan päästä sun parhaimpia ystäviä.
Yhden niistä kanssa jopa seurustelet monta vuotta ja aluksi tuntuu hassulta olla tasapainoisessa suhteessa. Ei väkivaltaa, ei raivokohtauksia. Kukaan ei lukitse sinua alasti parvekkeelle talvipakkasilla, vain sen takia, ettet keskellä yötä suostunut paistamaan kanasuikaleita.
Olet muuten edelleen ystävä tämän tyypin kanssa ja kiitollinen siitä, että hän näytti sinulle miten olla normaalissa suhteessa. Tästä kaveriporukasta tulee sulle tärkeä ja yhtäkkiä sun rinnalla onkin upeita välittäviä ja fiksuja ihmisiä, jotka eivät halua sinulle mitään muuta kuin hyvää. Teillä tulee olemaan ihan mielettömiä seikkailuja, juhlia, matkoja, elämyksiä ja kokemuksia jollaisista et osaisi edes haaveilla. 

Älä päästä ihmisiä lähelle, jotka aiheuttavat sinulle pahaa oloa. Teit ihan oikein kun osasit kävellä pois sellaisten luolta. Vanhasta ystäväpiiristä sulle jäi vain muutama ystävä ja erityisesti yksi on edelleen vahvasti sun rinnalla. Juuri se joka piti sua pinnalla ja antoi sun olla hiljainen oma itsesi kun et jaksanut esittää mitään muuta. Se tyttö asuu nykyään Etelä-Afrikassa (tulet muuten rakastumaan niihin maisemiin!) Saat kunnian olla hänen lapsensa kummi ja vierailet heidän luonaan ainakin kerran vuodessa.

Tästä innostut. Voitko kuvitella, että asut juuri sillä kadulla, missä olet aina halunnut asua? Sulla on avaimet yhteen niistä ovista joiden ohi kävelit lukuisia kertoa ja mietit, että jos asuisit täällä olisit onnellinen. No, niinhän sä oletkin, mutta uskoisin, ettei se johdu asunnosta vaan kuitenkin näistä yllämainituista asioista 🙂

Sun perhe pysyy vankkana vaikka onkin kokenut kaikenlaista. Voit aina hakeutua turvaan äidin luokse, mutta toivoisin, että tekisit sitä useammin, tai olisit tehnyt aiemmin. Olisit nähnyt, että ym­pä­ril­lä­si on rak­kaut­ta joka ra­ken­taisi suo­ja­muu­rin elä­män vai­keis­sa pai­kois­sa, mutta sen sijaan olit aika kylmä – ihan turhaan. 

Kehottaisin sua myös viettämään enemmän aikaa sun isän kanssa. Ymmärrän, että välillä sen juominen ärsyttää sua, mutta sitä et vielä tiedä, että juuri sen takia isä nukkuu pois aiemmin kun osasit kuvitella. Seuraavan kerran kun se soittaa, älä väitä, että on kiire, vaikka oikeasti sun ainut kiire on se, että lemppariohjelma on juuri alkamassa. Teillä ei ole enää kovin montaa puhelua jäljellä ja tiedän, että kuitenkin tykkäät sen eriskummallisesta luonteesta ja oudoista tarinoista. 

Opettele uusia asioita, ole utelias.
Lue, urheile, opiskele, kokkaile, maalaa, matkustele. Löydä niitä pieniä ihania asioita arjen pikkujutuista. Juuri nämä asiat tuovat sinulle iloa aikoina, jolloin tuntuu, ettei jaksaisi nousta sängynpohjalta.
Vinkki: tunnistat masennuksen siitä kun miltei kaikki hiuksesi tippuvat päästä ja löydät itsesi yksin itkemästä kaupasta vain sen takia, ettei siellä ole haluamiasi nuudeleita. Kiitä äitiäsi siitä, että vei sinut lääkäriin.
Ainiin. Äläkä juo niin paljon. Alkoholi ei sua auta, päinvastoin. 

 

Sä jaksat hyvin. Tykkään siitä, että osaat myös nauraa vastoinkäymisille, etkä anna niille yliotetta. Ole kiitollinen pienistä asioista. Meillä kaikilla on erilaisia polkuja kompuroitavana. Huonoista kokemuksista oppii ja hyvät toimivat loistavana ohjenuorana. En haluaisi neuvoa sua tekemään mitään toisin, olet niin jääräpäinen, ettei se edes auttaisi. Teet kaiken niin kuin parhaaksesi näät – toki joitakin asioita olisi voinut harkita useammalta kantilta, mutta seisot kyllä myöhemminkin valintojesi takana.
Turhaan podet huonoa omatuntoa, ymmärrät hyvin pian, ettei se palvele ketään.
Myöhemmin olet tasapainoisempi, onnellinen ja elämä vankemmalla pohjalla. Viisastut ja aikuistut, jolloin sulla on paljon paremmat työkalut lähteä muokkaamaan kulkemasi matkan solmuja.

 

 

Kiitos, että jaksoit kompuroida tämän matkan ja osasit pitää hauskaakin samalla. Susta tuli just hyvä.
(Mutta pakko sanoa, että yllättävän hidas kirjoittaja 😀 Tähän tekstiin meni aika monta tuntia).

Tags:

 

”Miten kesä on mennyt?”
Syyskuun lähestyessä on tämä sama kysymys jokatoisen puolitutun huulilla.
Vastaan aina, että ”ihanasti. Kesäni oli upea, mutta tuntui, että se kesti puoli vuotta. Kunnon aktiivikesä, tehtiin paljon kaikkea”. 

Ja niinhän me tehtiin.
Ensin juhlittiin ystävien häitä Roomassa kesäkuun alussa. Tästä matkasimme vielä Espanjaan, missä tapasimme Etelä-Afrikkalaiset ystävämme, sekä kummipoikani ja tulimme kaikki yhdessä Suomeen.

Suomessa kaksi viikkoa heidän kanssaan meni hujauksessa, kiertelimme ja kaartelimme ympäri kaupunkia. Söimme, joimme, nauroimme. Vuokrasimme mökin, vietimme juhannusta. Silittelin suloisen kummipoikani poskea ja nautin parhaan ystäväni seurasta. 

Juhannuksen jälkeen tuli kosinta, jonka jälkeen kesä näytti tottakai vieläkin enemmän hattaraisemmalta.
😍 – tämä emoji kuvaileekin hyvin naamaani kun pyöräiltiin ympäri ämpäri Ahvenanmaata, Käytiin Ranskassa ratsastamassa ja viikko purjehtimassa Suomen saaristomaisemissa. Oli myös polttareita, synttäreitä, festareita ja extempore terassi-iltoja. Oli pitkiä juoksulenkkejä, mökkeilyä, kirjoja, kärpäsiä, herneitä, grillailuja, moottoripyöräajeluja, maalailua, piknikkejä, töitä, uusia perunoita, sukulointia, järviuinteja, muutama krapulakin ja helkkarin paljon saunomista.

Kaikenkaikkiaan kesä 2019 oli yksi parhaimmista. Vaikka tahti oli kova ja havahduin viime maanantaina siihen, että oloni on kuin kadun varteen hyätyllä rikkinäisellä piipittävällä VOI-sähköskootterilla, oli niin onnellinen olo. Onnekas, että sain tehdä paljon kaikkea ja niin ihanien ihmisten kanssa. Tässä oli kyllä kesä jota en hevillä unohda.

 

 

Château d’Ygrande heinäkuu 2019

 

Matka kestää lähemmäs viisi tuntia. GoogleMapsin, tuon kaikkitietävän karttajumalan mukaan sen piti olla Pariisin lentokentältä vain kolme tuntia, mutta jumituimme rekkajonoon ja poikkesimmehan ostamassa myös eväitä ranskalaisesta supermarketista. Siellä vasta vierähtikin tovi ihmetellessä, ja nyt vuokra-autossamme (joka jostain syystä upgraidattiin tuliterään bemariin) haisee ihan valkosipuliovliivit ja paketillinen leikkeleitä. Patonki murenee syliini kun yritän yhtäaikaa syödä, ajaa autoa ja laulaa Sam Cooken Wonderful World -kappaletta.

Olen niin innoissani, etten malttaisi syödä mitään. Olemme jossain päin Keski-Ranskan maaseutua, ajamassa kohti hevoskartanoa ja neljän päivän ratsastuslomaa. Yksi pitkäaikaisista unelmistani olisi oikeasti toteutumassa. Ratsastusloma ystävien kanssa. Mitä olenkaan tehnyt oikein tässä universumissa?

Olin viettänyt monta tuntia googletellen kaiken mahdollisen tästä ystäväni netistä löytämästä paikasta. Olin varma, että koko kartano on huijausta. Nyt nipistelen itseäni automatkalla samalla kun tuijottelin idyllisiä maaseutumaisemia. Takakontissa odottaa paketissa uudet ratsastussaappaat, kypärä ja housut. Edelliset olivat saaneet pölyttyä kellarissa aivan liian monta vuotta. 

 

Kurvaamme upean kartanon pihaan, puramme auton matkalaukusta ja tömistelemme sisälle kartanon aulaan. Aula on kaunis, juhlavaa vanhan ajan tunnelmaa sekoitettuna moderniin nykypäivään.  Respassa seisoo nainen, muita ei ole mailla halmeilla. Jostain kantautuu pianomusiikki ja minua alkaa naurattaa – tottakai täällä joku soittaa keskellä päivää pianoa ja vielä ihan Beethoven tasolla.  Etsin musiikkia ja kurkkaan viereiseen salonkiin. Pianon ääressä istuu herrasmies valkoisessa kauluspaidassa. Kukaan ei ole kuuntelemassa, hän näyttää soittavan vain huvikseen.  Mies hymyilee minulle samalla kun pääni tunkeutuu utelevasti sisään ovesta. Supisen jotain bonjour -tyyppistä ja jätän miehen rauhassa painelemaan maagisella otteellaan koskettimia. 

Saamme huoneemme avaimet ja kipuamme (pianomusiikin saattelemina) toiseen kerrokseen kierreportaita. Huoneemme on vanhahko, mutta niin sen jotenkin kuuluukin tällaisessa paikassa olla. Haisemme hieltä ja näytämme väsyneiltä, olemme reissanneet aamu viidestä lähtien, mutta suihku ei nyt kiinnosta. Lähdemme heti tutkimaan aluetta.

 

 

Tämä maisema avautuu hotellin alakerran ravintolan terassilta. Peltoa silmänkantamattomiin, muutama hevonen laitumella.
On kuuma, elohopea on kivunnut yli 35 asteen ja istumme pyöreään pöytään viherköynnöskatoksen alle. Tilaamme lasit shamppanjaa ja jäämme vain tuijottamaan haltioituneina maisemia. Hoemme yhteen ääneen, että tämä paikka oli ehdottomasti kaikkien kilometrien arvoinen matka. 

Kun kuplajuoma on kadonnut laseista, käymme silittämässä lähilaitumen poneja ja kiertelemässä talleilla. Ihan kuin heppaleirillä konsanaan jännitämme millaisilla hevosilla saisimme ratsastaa huomenna. Käymme katsastamassa hotellin uima-altaan ja kasvimaan. Joku kerää illallista varten pihalta kasviksia.

 

 

Ensimmäinen pikkuriikkinen miinus.
Hotellin ravintola-annokset näyttivät kuvissa upeilta, ovessa oli Michelin merkintä, pihalla kasvimaa ja odotukset taivaissa. Älkää käsittäkö väärin, ruoka oli ihan hyvää ja menisin tänne paikkaan koska tahansa uudestaan, mutta olen tarkka lautaseni kanssa ja kehunut paikkaa jo niin vuolaasti, että pakkohan tässä tarinassa on jokin kompurointi olla. Illalliseksi tilaamani ruoka ei nyt vain ihan ollut sitä mitä odotin ja huomasin myös valinneeni väärin. Ystävieni annokset oli parempia. Päätän ottaa myös kalaa ensi kerralla ja tilaan lohdutukseksi lisää viiniä ja kasan juustoja.

Juustot eivät pettäneet (eiväthän ne koskaan) ja illan kruunaa upea auringonlasku. Se värjää koko kartanon ja sen ympäristön purppuralla. Lähdemme kävelylle, kierrrämme laitumia, käymme katsomassa läheistä lampea. Aurinko ehtii laskea, ennen kun pääsimme takaisin hotellille ja minä säikäyttelen ystäviäni pimeällä metsäpolulla. Ihan niinkuin heppaleirillä tehtiin 15-vuotiaana. 

 

 

Huomaan, että oloni on äärimmäisen rentoutunut. Huoleton niin kuin lapsella. Laitan herätyksen soimaan 6.30 aamulla. Ensimmäiseen ratsastustuniin olisi enää 7 tuntia. Juuri ennen kuin nukahdan tajuan, että viimeisestä kunnon ratsastustunnista on jo älyttömän pitkät 15 vuotta.

 

Tags: